Vappuna 2009

Kauno Kaulanen

5.2.2010

Juuret syvällä Äkäslompolon rannalla

Molemmat vanhempani ovat syntyneet täällä. Samoin heidän isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä. Vaimoja on sukuihin naitu enimmäkseen Kittilästä ja Muoniosta.

Lähes kaikki Äkäslompolossa syntyneet kuuluvat Äkäslompolon sukuun, vaikka nimenkantajia onkin vähän. Vanha lappalaisen kirous ilmeisesti vaikuttaa.

Omatkin juureni risteytyvät saamelaissukuun sen verran, että voi mainita.

 Synnyin vuonna 1956 Elokuussa. Samaan aikaan valmistui vanhempieni Aatos ja Irma Kaulasen isännöimän Kurulan talon uusi navetta, joka nykyään tunnetaan Taidepirtti Lumiperhosena. Kurulan hirsinen peräpohjalaistalo taas on Sport Shopin sisällä. Liikkeen laajennustöiden aikana moni kävi ihailemassa sitä valtavan hienoa hirsityötä, mitä vanhan ajan timpurit olivat osanneet tehdä.

Olin vielä aika pieni, kun hirsitalo sai lautavuoren ja tuon vaalean lautaseinäisen talon miellän parhaiten lapsuuteni kotina.

Äkäslompolon elämä oli tuolloin pienen lappilaiskylän vähäeleistä elämää. Viiden lehmän pienviljelystä ja savotoita.

Kauno karkasi 3-vuotiaana talon taakse katsomaan kanoja. Isä Aatos otti kanavahdista kuvan

Koulua kuljin ekaluokalta lähtien jalan. Tietä ei talvella ollut kuin hevosten polkema rekijälki. Vasta kuusikymmenluvulla tietä alettiin kevättalvella aukaista Jounin Kaupalle, että linja-autot saivat tuotua turistit perille kylään. Antti Kurun omistaman, kylän ensimmäisen taksin, talli oli myös Jounin Kaupalla.

 Omasta koulunkäynnistäni sen verran, etten tahtonut ensimmäisten luokkien jälkeen tulla toimeen opettajien kanssa. Jälkeenpäin miettien tällä on ollut iso vaikutus kaikkeen elämässäni enkä voi sanoa, että vaikutus olisi ollut pelkästään kielteinen.  En pyrkinyt keskikouluun eikä peruskoulua vielä tuolloin ollut. Yleistä sivistystä ja keskikouluaineita opiskelin kansanopistossa ja Lapin Kansankorkeakoulussa, jonka paikalla nykyään toimii Rovala-opisto. Samasta opinahjosta ovat pohjakoulutusta hankkineet mm. Paasilinnan veljekset.

Turismi

Kasvoin jo hyvin nuorena siihen, ettei vakinaista omaa huonetta ollut, vaan tilat annettiin keväällä vieraiden - mitä nimeä turisteista tuolloin käytettiin - käyttöön ja itse nukuttiin navetan yläkertaan rakennetussa huoneessa. Tämä ilmiö oli kylässä hyvin yleinen eikä sitä isommin ihmetelty.  Lappilainen vieraanvaraisuus ei vielä tuolloin ollut ohjeistettua eikä tarkoitushakuista – palvelukursseja ei tarvittu.

Ensimmäisen omenan, appelsiinin, suklaalevyn sain ”turistitädin” kädestä ja sitä kautta aavistuksen ihmeellisestä etelästä, joka oli hyvien tuoksujen, makujen, kauniiden ja iloisen elämän asenteen omaavien ihmisten maailma. Tämä yksisilmäinen oletus johtui paljolti siitä, että ihmiset olivat lomallaan hyväntuulisia eikä heidän täysihoidossa tarvinnut välittää ruokapuolesta muuten kuin varaamalla itselleen hyvää iltapalaa, eli näitä etelän hetelmiä. Lapsenmuistiini turistin tuoksu tuntui appelsiinin, suklaan ja kuuman rommin sekaisena kiihottavana parfyymina.

70-luvulla Turismi muuttui enemmän ohjelmalliseksi, rakennettiin Riemuliiteri ja Äkäshotelli. Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

 Kun rakensin omakotitaloni vuonna 1979, huonejärjestys laadittiin niin, että turisteja voitiin majoittaa keväisin. Vaimoni kanssa nukuimme aluksi kirjahyllyn takana, josta kömmimme töihimme aamulla, kun turistit vielä nukkuivat. Ensimmäinen lapsi oli mummolassa hoidossa lähes koko kevään. Kun kovimmat asuntovelat oli saatu maksettua ja toinen lapsi syntyi, alkoi kuitenkin mukavuuden halu voittaa ja aloimme asua niin kuin muutkin ihmiset.

Olen ollut silloisen vaimoni kanssa myös ravintolayrittäjänä viisi vuotta ja muutenkin roikkunut enemmän ja vähemmän kaikessa matkailuun liittyvässä. Tässä kylässä kun ei voi tehdä mitään, ettei se liittyisi tavalla tai toisella turismiin. Hyvä niin. Matkailun ansiosta voin edelleen asua kotikylässäni.

Kuvassa vasemmalla Kauno Kaulanen ja oikealla Tuomo Ylitalo juhannustanssien tahdittajana. Kuva Pekka Hietaniemi.

 

Musiikki

En ole koskaan määrätietoisesti pyrkinyt mihinkään; minuun sopii vertaus ajelehtivasta tukista, joka on pyrkinyt livahtamaan siitä mistä virta vuolaimmin soljuu. Tietysti tukki välillä tökkii päätänsä koskien kiviin, jää pyörimään kosken alustan pyörteeseen ja laiskottelee suvannon rannassa, kunnes joku, tai jokin tökkää puun liikkeelle. Onnekseni en uponnut.

Musikaalisuus on lahja, toisilla enemmän toisilla vähemmän. En koe olevani enemmän musikaalinen kuin joku toinen. Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät ole musiikin kanssa tekemisissä, mutta omaavat tarkemman korvan kuin itselläni on. Minä valitsin pääammatiksi soittamisen; osaksi se oli intohimo, osaksi elämäntilanteiden sanelema valinta.

Melko varhaisessa vaiheessa myös tajusin, että lavalla keekoileva kitaraa rämpyttävä pitkätukka sai naisten suosion helpommin kuin viisi kuutiota halkoja päivässä tehnyt metsuri. Tänään arvostan kyllä halontekijää yhtä paljon, ehkä enemmänkin.

 Ensimmäisellä luokalla jouduin laulamaan tytön kanssa. Voi kauheaa! ja sittemmin kuoroissa ja joissain maamiesseuran tilaisuuksissa yksin. Tuohon aikaan laulaminen oli pojille jotenkin hävettävä ja epämiehekäs harrastus; ne olivat käytännön työt ja taidot arvossaan, vapaa-aikana taas harakanpesien särkemiset, kissojen hirttämiset, pommien värkkäämiset ja nuotion poltot olivat poikasten kehittäviä ajankuluja.

 Olimme Ahti-veljen kanssa ensimmäiset ja tuolloin 60-luvun alussa ainoat Beatles-fanit Äkäslompolossa. Radiossa näiden laulut soivat harvakseltaan, mutta niiden vaikutus meihin oli samankaltainen kuin Mikael Niemi on kuvannut Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä –kirjassaan. Tajusin heti, että tämä se oli jotain ja sähkökitaran kaipuu alkoi välittömästi. Melkoisen ennenaikaista, kun kylässä ei ollut sähköistä nähty vielä uniakaan.

No, tavallisia kitaroita sentään saatiin. Ahti tilasi, postimyynnistä kai, Landola -kitaran ja Jörgen Ingmanin kitarakoulun. Niitäpä opuksia minäkin jälkijunassa tavailin ja yritin sovittaa sormiani

C-duurin ja A-mollin vaatimaan järjestykseen otelaudalle. Koulussa ei tietenkään tuollaiseen kannustettu. Taisivat olla syntiäkin sellaiset soittopelit. Niin, olihan koulussakin harmooni, johon eivät oppilaat jälki-istunnon uhalla saaneet sormellakaan koskea.

Pieni episodi musiikista ja legendan kosketuksesta oli, kun Tapio Rautavaara tuli serkkunsa kanssa meille yllätysvieraaksi keväällä-68. Hänen piti tietysti laulaa porukoille ja minä kaivoin vanhan Landolan hänelle käyttöön. Rautavaara risti sen matolaatikoksi.

 Kesällä 1973 perustettiin Markiisi-yhtye, johon kuuluivat: Voitto Friman, Jorma Friman, Kari Kaulanen ja minä. Tuona kyseisenä vuonna katsoisin laulajanurani alkaneeksi. Tosin olin jo sitä ennen saanut tulikasteen ja kosketuksen keikkaelämään Pohjanmaalaisen Raivion perheen, kiertävän, ohjemallisia iltamia pitävän bändin kitaristina ja lauloin muistaakseni yhden kappaleen.

Mutta Markiisiin: Aluksi bändi treenasi Baddingia, Hurriganesia ja muita tuon ajan rokin pintailmiöitä, mutta kun suurten ikäluokkien kansoittamat ravintolat halusivat tanssimusiikkia seitsemänä iltana viikossa, rokkarien tinkimättömät periaatteet sopeutuivat sujuvasti markkinatalouden realiteetteihin ja meistä tuli humppaa soittava kitarabändi. 90-luvulla, kun Agents-yhtye Esa Pulliaisen luotsaamana alkoi soittaa kitarapohjaista tanssimusiikkia, tunsin, että tässä on jotain ennen koettua.  No, heillä kyllä oli soittotaito ja soundit paremmat. Markiisi hajosi aikanaan ja minä jatkoin eri ravintolakokoonpanoissa.

80-luvun alussa minua pyydettiin Tarja Ylitalon, joka tuolloin oli alkanut valloittaa Suomen tanssilavoja, Intro-orkesteriin kitaristiksi ja toiseksi laulajaksi. Lähdin melko ennakkoluulottomasti reissutyöhön ja sain sen kahden vuoden aikana melkoisen kokemuksen ja myös rokotuksen keikkaelämän iloihin ja suruihin. Tarja nousi listaykköseksi kappaleella ”Kerrasta Poikki” ja se tiesi sitä, että keikkabussi lähti Pellosta usein, kauas ja viipyi pitkään. Pisimmän yhtämittaisen rundin muistan kohdallani olleen vajaan kolme viikkoa ja joka ilta eri paikassa. Välillä taisi olla pari vapaapäivää, mutta ne menivät siinä samassa humussa ja deletoitiin turveviskin voimalla pois muistia vaivaamasta. Ei keikoilla silti kovin ryypätty; olimmehan tanssibändi ja elämäntapajuopottelu hyväksyttiin vain rokkareille. Taitaapa tuo jako olla edelleenkin sama.

 Vuonna 1984 teimme Pajalan studiossa Ahdin, Linnalan Jukan ja Linnalan Martin kanssa omakustanne kasetin ”Ylläsvalssi ja muita Lapin lauluja” missä julkaistiin myös ensimmäinen ”Lumiperhosen” beguine-sovitus, jollaisena laulu tänäänkin tunnetaan mm. Souvarien ohjelmistossa. Kappaletta on usein tyrkytetty minun tekemäkseni, mikä ei pidä paikkaansa, mutta voin sanoa, että olen sen löytäjä, siinä muodossa kuin se tänään kuullaan. Vuonna 1975 sen esitti televisiossa kittiläläinen trubaduuri Oiva Suutari ja minä äänitin esityksen kelanauhalle ja muokkasin siitä Markiisi-yhtyeelle tanssikappaleen.

Ylläsvalssi syntyi samana vuonna 1975. Isäni toi minulle tekstin, jota oli kai hionut jo useamman vuoden. Tein valssisävellyksen, muistaakseni melko lyhyessä ajassa. En osannut arvata, että siitä kasvaa sellainen maakuntalaulu kuin se tänä päivänä on.

 80-luvun lopun ja 90-luvun alun tein keikkaa kitara-triolla. Agents-yhtyeen suosio helpotti kovasti myös vähemmän tunnettujen kitarabändien työnsaantia ja tein keikkoja kokolailla ammattimaisesti. Pisimpään yhteistyötä tuohon aikaan tein rumpali Jarmo Kylmämaan kanssa.

 Tänään.

Teen muusikon töitä trubaduurina ja tanssimuusikkona ja silloin tällöin on ollut ilo soittaa bluesia Äkäslompolo Traditional  Bandin riveissä, useimmiten Dave Lindholmin kanssa.

Tein 2000-luvulla useita vuosia Jari Vanhan kanssa ”Lapin Lauluja ja Tarinoita -konserttia” Pyhän Laurin kappelissa. 2003 vuonna äänitin konsertin levyksi, jota edelleen on myynnissä paikallisissa liikkeissä ja tietysti itselläni.

Uutta levyäni työstän tyyliin –Iisakin kirkko. Pyrin tekemään kaikki kappaleet siihen itse. Järjestän laitevuokrausta tai musiikkia isoihin ja pieniin tilaisuuksiin kokoonpanoilla Trubaduuri, duo tai orkesteri.

Tyttäreni ja poikani ovat myös muuttaneet juurilleen ja minulla on kaksi lastenlasta ja kolmas tuloillaan. (Toim huom. Viisi lastenlasta vuonna 2020)

Kauno ja lapsenlapsi Saimi vuonna 2010

Asuinympäristöni on edelleen minulle tärkeä. Iän myötä se on tullut entistä tärkeämmäksi ja saanut syvempiä merkityksiä.

Kun kaamoksen lyhyen valon hetkenä nousen lumikengillä Kuerin rinnettä, tai keväällä hiihdän Lalvavuoman hangilla, olen syvästi tietoinen siitä, että kuljen samoja maita, kuin esi-isäni ovat kulkeneet, savotoissa, ansojaan kokemassa, tai heinäniityillä. Vahvat juuret tässä karussa, mutta kauniissa maassa ovat minun elämäni rikkaus Toivon, että kotikyläni ja turismin kehitystä ohjaavat tulevaisuudessa entistä enemmän ekologiset ja luonnonläheiset arvot.