Kustu Karhunkaataja (Kumpu)

(koonnut Kalervo Niskakoski)

Hannu Kustaa Äkäslompolo (1872-1960) oli Heikki Kustaa Äkäslompolon eli Kuston ja Stiina Karoliina Muotkavaaran (1846-1924) poika. Hannu Kustaalla eli Kustulla, kuten häntä kutsuttiin, oli viisi sisarusta. Kustu avioitui Eeva Kustaava Palomaan (1884-1975) kanssa. Vaimon kutsumanimi oli sattuvasti Kustaava. Kustun ja Kustaavan kolmesta lapsesta yhden tyttären Eevan poika Ari Mäkitalo asuu kylällä ja muistelee isoisästään kuulemiaan tarinoita. Kustusta minulle kertoivat monet muutkin ihmiset kylältä ja hän oli oman aikansa merkkihenkilö ja julkkis. Valokuvaajat ottivat kuvia hänestä ja lehdet haastattelivat tätä metsämiestä. Vanhoissa lehdissä on vuodelta 1901 uutinen Kustun kaatamista karhuista ja ahmasta. Hän on ainut kylän ihminen, joka nimeltä mainitaan näissä uutisissa. Tähän asemaan hän nousi olemalla persoonallinen henkilö ja karhunkaataja. Yleensähän merkkihenkilöt ovat rikkaita taikka jotenkin kylän johtajia.

Karhu-Kustu oli syntyessään heiveröinen ja kerrotaan isän kysyneen, että tapetaanko poika pois kärsimästä. Kustu eli lähes 90-vuotiaaksi ja hyvin tuli toimeen 150 cm pituudellaan. Aikuisena Karhu-Kustu asui ensin perheineen Konikummussa olevassa 4 x 4 metriä tilavassa metsämajassa, jossa ei ollut edes kunnon lattiaa. Ainut ruuanlaittopaikka vaimo Kustaavalle oli avoimessa piisissä seisova räntinjalka, jonka päälle saattoi laittaa kattilan tai pannun. Kun tuli leipomisaika, niin Kustaava latoi puut kelkkaan ja veti sen Lehdolle tai Kurulaan v leipomista varten. Lämmitti tuomillaan puilla uuniin, leipoi ja paistoi ja vei leipomukset kotiin

Näin vaatimaton oli Kustun ja Kustaavan maja erikoisin eteisratkaisuin 1920-luvun lopulla ja aina 1940-luvulle asti. Majassa oli lämmitykseen ja ruuan laittoon vain piisi. Majan molemmilla seinillä oli ritsit nukkumista varten. Vasemmalta tyttäret Eila ja Eeva, äiti Kustaava ja poika Pauli. Asunnosta ei ollut pitkälti Pikku-Kaupin järvelle ja niinpä kylällä oli loru: "Pikku-Kustin pikku Pauli meni Pikku-Kaupille onkimaan pikku ahvenia" Pauli kaatui jatkosodassa Sallan lähellä Voitajoella 1941.

Myöhemmin 1940-luvun jälkipuoliskolla perhe muutti pieneen hirsitaloon (Kamariin) nykyisen kappelin ja koulun välille. Talo on vieläkin jäljellä, mutta on nyt autotallina ja varastona. Tytär Eeva Mäkitalo asuu Äkäslompolossa (v. 2011).

Kustin ja Kustaavan asunto"Kamari"  kuvattuna keväällä 2011. Mökin rakentaja Vilho eikä sen seuraava asukas Kusti saaneet rakennuksen pirttiä valmiiksi ja he asuivat kamarissa. Siitä talon nimitys. Talon nuoriso käytti tyhjää pirttiä joskus tanssipaikkana.

Hyväntuulinen Karhu-Kustu hiihtämässä jaloissaan aidot kotitekoiset sukset

Karhu-Kustu oli nimeään myöten varsinainen metsämies. Hänen kerrotaan ampuneen 9 karhua ja runsaasti muuta riistaa. Silloin ei ollut rauhoitusaikoja ja muuta sääntelyä nykymallin tavalla. Kustu kulki yleensä pyssyn kanssa ja saattoi lähteä metsälle jopa kesken heinänteon. Silloin metsästyksellä saattoi vielä hankkia merkittävän osan ruuasta. Myös myymällä eläinten nahkoja sai rahaa elämiseen.  Kustun sisko Hedvig muutti Amerikkaan ja lähetti sieltä veljelleen Winchester-kiväärin. Kivääri oli oikea aarre, koska sillä saattoi ampua useita laukauksia lataamatta välillä. Kustu täydensi luontaista elinkeinoaan kalastamalla lähialueen järvissä. Tyttären poika Ari Mäkitalo pelasti Kustun pyyntirautoja ja muita esineitä talteen. Osan traktorimies oli jo ehtinyt haudata kuoppaan, jossa ne ovat vielä tänäkin päivänä. Ari on toimittanut Kustun haulikon, karhunraudat, saukonraudat, verkon ja muuta esineistöä Kellokkaan näyttelyyn, missä niihin voi tutustua.

Karhu-Kustu ja Amerikan Winchester, jonka alla olevassa kuvassa oleva sisar Hedvig lähetti Amerikasta. Uudesta kivääristä oli suuri apu karhumetsällä. Kustun aikaisempi ase oli vanha suusta ladattava tussari. Jos karhu ei kuollut ensimmäiseen laukaukseen, niin edessä oli epätasainen painiottelu tai pako.

 

Kustu kalasti myös ahkerasti, koska jostain ruokaa oli saatava. Peltoa ja karjaa hänellä ei juuri ollut. Kustun venevalkama oli aika kaukana asunnolta eli nykyisen Kurkkion Markun talon luona. Siinä oli sopivan matala ranta ja kuivaa maata venevalkamalle.

Kerran Kustu sai elävältä kiinni ahman pennun. Tiettävästi tämä tapahtui Lumikurussa Lainiotunturin kupeella. Kustu hoiti pentua ja se oli alussa kuin koira seuraten Kustua tämän retkillä. Kasvettuaan isommaksi ahmasta tuli äreä ja vihainen vieraille ihmisille. Siksi Kustu piti sitä ketjussa, mutta kuljetti silti ahmaa reissuillaan. Kerran Kustu oli ahman ja kaverinsa kanssa Kutujärven kämpällä. Miehet jättivät ahman kämppään ja lähtivät itse askareisiinsa. Kun nälkäiset miehet tulivat mökkiin syödäkseen eväitä, niin niitä ei ollut enää jäljellä. Ahma oli isoilla kynsillään repinyt reput rikki ja syönyt niistä eväät. Eräiden rakennusten hirsissä voi nähdä ahman kynsien jälkiä. Palomaan Sampan aitassa Kukaslompolossa on vieläkin ahman pureman jäljet. Kustu oli laittanut ahman Kukaslompoloon säilöön. Valitettavasti ahma oli kiipeillyt riihessä ylös ja jotenkin joutunut orren väärälle puolen ja jäänyt roikkumaan kaulastaan kettingissä ja kuollut. Kustu oli loppuun asti metsämies. Samuli asui kouluaikana Kustun luona ja kerran kettu oli syönyt Kustun jäniksen. Kustu sanoi, että kyllä se kettu minun kanssa kyrvähtää. Kustu ei jaksanut enää virittää ketunrautoja, mutta pyysi Samulia vääntämään pyydyksen kuntoon. Kun Samuli tuli seuraavana päivänä koulusta, niin Kustu jo nylki kettua.

Hedvig Äkäslompolo (s. 1887). Muutti Amerikkaan eikä hänen myöhemmistä vaiheistaan ole tietoa. Poseeraamaan hän on oppinut heti uuteen maahaan tultuaan.

Seisomassa Kustun tyttäret Eila ja Eeva Äkäslompolo. Tuolilla istuu serkku Vaili Äkäslompolo. Vaili osallistuu nettikeskusteluihin vielä 2020-luvulla.

Oikealla Kustun poika Pauli Äkäslompolo vierellään sukulaispoika Kauno Äkäslompolo. Kumpikaan poika ei palannut elävänä jatkosodasta.

Kustin ja Kustaavan tytär Eeva (1922-2012).

Eeva oli naimisissa Erkki Mäkitalon kanssa asuen isänsä perinteisellä asuinpaikalla Kummussa.

Kustu ja Kustaava Äkäslompolon tytär Eila miehensä Erik Niskan kanssa. Erik on Ruotsin puolelta Aareavaarasta.

Eila ja Erik Niska.

Kustaava Äkäslompolo

Kusti Äkäslompolo

Kusti ei tarvinnut partakonetta, vaan hän harrasti luomua. Jotkut lapset pelkäsivät Kustin pitkää partaa. Liekö tullut joulupukki liiaksi mieleen.

Kustusta kerrotaan myös muita tarinoita. Kerran Kustu tuli heinäväen nuotiolle Äkäsjoen varteen syömään eväitään. Kustulla oli repussa kotitekoista juustoa, jota hän söi kahvin kanssa ja tarjosi heinäväellekin. Heinäväen kysellessä matkan tarkoitusta, kävi ilmi, että Kustulla oli repussaan myös kuollut lapsensa ja matka oli kirkolle Kolariin. Äkäslompolon kylän ihmiset vietiin evakkoon Ruotsin puolelle. Kustukin lähti muiden mukana, mutta saatuaan evakoille jaetut lähtötavarat ja nähtyään mikä touhu oli, hän hyppäsi Tärännössä pois kyydistä ja käveli takaisin Äkäslompoloon elellen täällä koko evakkoajan. Yhden miinakentänkin Kustu oli läpäissyt matkallaan. Kustaava ja äkäslompololaiset kuljetettiin Sundsvallin lähelle Luckstaan. Kustulla oli paha palleatyrä ja hän joutui välillä painelemaan ulos pyrkiviä suolia ojennukseen.

 

Tässä Karhu-Kusti eli Hannu Kustaa Äkäslompolo (1872-1960) ja vaimo Eeva Kustaava Palomaa (1884-1975) aviisi kädessään. Kuva on otettu heidän asuntonsa lähellä, jota kutsuttiin Kamariksi. Kuva on otettu 24.5.1952 Kustun 80 vuotispäivänä.

Kustin tyttären Eevan poika Ari Mäkitalo ja vaimo Paula hääkuvassa v. 1980. Pariskunta asuu talossaan perheen mailla. Ari ja Paula ovat meidän mökkiklapien hovihankkijoita.

Ari Mäkitalo esittelee 22.6.2010 Kustin Ahma-rautoja. Tähän pyydykseen liittyy seuraava tarina. Arin isä Erkki käytti näitä Kustin rautoja saukon pyyntiin Äkäsjoella. Saukon turkki oli arvokas saalis silloin. Kerran talvella raudat hävisivät eikä niitä enää löydetty. Kesällä 2010 "turisti Vuorinen" löysi ne joesta ja otti yhteyttä Kaulasen Esaan. Esa tiesi pyynnistä ja pyysi ottamaan yhteyttä Ariin. Raudat ovat olleet matalassa joessa kohta neljäkymmentä vuotta ja vasta nyt tuli riittävän tarkkanäköinen kulkija paikalle. Ari kertoi puhdistavansa raudat ja antavansa ne Luontokeskus Kellokkaan näyttelyyn, missä on esillä muitakin Kustin vanhoja pyydyksiä.

Juha Antikainen kirjoitti seuraavasti Kuukkelin artikkelissa:

”Yhtenä keväänä Kusti lähti Lainiotunturin karhunpesälle. Apunaan Kentän Simppa ja Möykkysen Aukku. Kusti otti seipään ja alkoi sarhata kuorsaavia nalleja hereille. Eipä aikaakaan, kun pesästä tormasi ulos kaksi pentua ja emokarhu hurjasti möristen. Silloinpa tuli apumiehille kiire ja Simppa karkasi lähimpään puuhun. Kusti pamautti emon hengiltä ja katseli kun pennut kiipesivät kahta puolen Simppaa oleviin puihin. Siinä ne nököttivät kolmestaan, jolloin Kusti sihtasi pyssyllään ja karjaisi Perkele, kenet mie ammun ensiksi!”

 

”Jakke” kirjoittaa seuraavasti lehtileikkeessä, jossa ei ole tunnistetietoja.  Aika näyttää olevan joskus 1950 luvun alkupuolella:

Kustun tuntee jokainen länsi-Lapin palkisten vaeltaja. Kasteessa annetulta nimeltään hän on Kustaa ja peränimeltään tietysti Äkäslompolo, koska sen nimisessä pikku kylässä asuu. Asuinpaikan perusteella nimet Lapissa kulkevat. Koska ukolla on ikää alun yhdeksänkymmentä vuotta ja koska hän takaaladattavallaan ehti miehuusvuosinaan kaataa yhdeksän korven kuningasta ja kolmisenkymmentä hirveä, sopii kulkijan istahtaa ukon tupasen sängynlaidalle kuuntelemaan. ”Toista oli ennen vanhaan, kun käytiin kaksinkamppailua elämästä ja kuolemasta. Oli silloinkin leikki kaukana, kun minä 22-vuotiaana ensimmäisen karhuni kimppuun uskaltauduin.

Jo edellisenä talvena olin löytänyt karhun pesän suuren luppokuusen alta, mutta en ollut vielä uskaltautunut häntä hätistelemään. Kontio palaisi varmaan samaan pesäänsä tulevanakin talvena ja minulla oli aikaa hankkia hyvä pyssy ja sen käsittelytaito. Ja niinpä sitten seuraavan lumen aikana lähdettiin, apupoika ja minä, sivakoimaan kohti tunturia. Pesän henkireikä oli ruskeareunainen, karhu siis kuorsasi hangen alla. Otin pitkän seipään ja rupesin sillä sohimaan pesään. Eikä muuta tarvittu. Pari kumeata karjahdusta ja samassa seisoi korven kuningas koko mahtavuudessaan edessäni kita ammollaan ja hakkasi raivoissaan etukämmeniä yhteen.  Pamautin häntä keskelle otsaa ja luulin jo kamppailun olevan lopussa, mutta toisin kävi. Luoti olikin vain raapaissut karhun otsanahkaa, mutta sen verran hän kuitenkin kunnioitti pyssyäni - onneksi, sillä se oli vain kertaladattava ja tuskinpa kontion hyökätessä olisin ehtinyt tuiskauttaa uutta panosta piippuun – että pyörähti kannoillaan ja säntäsi möyryten suoraan kohti aseetonta apupoikaani. Huusin:

Hyppää puuhun, hyppää puuhun! Poika kapusi kuuseen kuin orava, mutta en ollut uskoa silmiäni nähdessäni karhun ryntäävän perässä niin että puu ryskyi. Se oli kauhea paikka. En uskaltanut ampua pojan takia ja toivoin vain tämän ehtivän korkealle, etteivät oksat enää kontion painoa kestäisi. Ja silloin loppui ryske kuusesta. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten putosi ruskea möhkäle puusta alas, lumen alle, aina kesämaahan saakka. Odotin hetken, mutta kun hän ei liikahtanut, uskalsin mennä katsomaan. Kontio oli kuollut. Luoti oli sittenkin tehnyt tehtävänsä.

Karhunnahkoja ei komeile Kustun pirtissä. Turkiksi ne olisivat liian kovia, painavia ja karkeakarvaisia ja niinpä ne ovatkin löytäneet tiensä turistien seinille ja niiden ääressä on varmaan sepitetty uljaita tarinoita nykyisten omistajien hurjista karhunkaatoretkistä.  120 vanhaa Ruotsin kruunua oli Kustaalle eräästäkin maksettu. – Osaatkos sinä sen laulun, kysyy Kustu lopuksi. Osaan toki. Ja sitten laulelemme hiljakseen:

"Kustu karhunkaataja, vanha korvenraivaaja, usein ryhtyy neuvomaan, kuinka karhu kaadetaan.”