Metsätyö

Metsätyöt ovat aina olleet ja yhä ovat Suomelle taloudellisesti  hyvin merkittäviä. Tällä havaintotaululla pienille oppilaille opetettiin metsätyön eri vaiheita.

Valkeajoen vanha metsäkämppä Äkäslompolon lähellä. Kaunis talvinen kuva entisajan muistosta. Ketkähän vanhat metsurit ovat tulleet poroiksi muuttuneina katsomaan vanhaa työmaataan? (Kuva Kauno Kaulanen v. 2021)

Tukkimiesten perunankuorinta sujuu soitellen. Mikähän kämppä tämä on? Ovi on pitkällä seinällä ja miesten takana jokin lisärakennus.

Savottakämppä oli tehty pyöreistä puista ja tilkkeenä oli sammalta. Majapaikka vaati jatkuvaa lämmitystä ja kovalla pakkasella sisällä tuli silti kylmä. Varmaan joku yöllä herännyt sinnitteli ja odotti hiljaa, että joku toinen nousisi ja laittaisi kamiinaan tulet.

Hannukaisen suurten savotoiden työväkeä. Puukehikkoinen pokasaha on nostettu selvästi näkyville. Sen oikealla puolen on kahden miehen sahattava justeeri, jonka päät on sidottu yhteen kuljetusasentoon. Kevät on jo pitkällä ja kohta hakkuut lopetetaan ja aletaan uittotöihin.

Metsätöiden lomassa pidettiin ruoka- ja kahvitaukoja. Repusta löytyi leipää ja usein silavaa, jota sulatettiin paistinpannussa rasvaksi nuotion lämmössä. Rasvaan kastettu leipä oli yleinen ateria. Pannukahvit sai keittää jälkiruuaksi. Vasemmalla Einari ja Eelis Kangosjärvi ja oikealla Jussa ja Arvid Utterström. Kangosjärvien kahvipannu on tullut kovin nokiseksi ahkerassa käytössä. Toisella puolen nuotiota Jussi lämmittää ruokaa tulen loisteessa.

Alussa puut kaadettiin puukehikkoisella pokasahalla ja isommat puut kahteen mieheen käytettävällä justeerilla. Palomaan Juho palaamassa metsätöisstä.

Illalla Juhon piti vielä teroittaa pokasaha seuraavan päivän kaatourakkaan. Työ vaati tarkkuutta, sillä huonosti viilattu saha puolsi eikä katkaissut puuta suoraan.

 

Jo 1950-luvulla moottorisaha tuli Lappiinkin sen työmaille. Alussa saha painoi lähes 20 kiloa ja oli hankala liikuteltava. Aikaa myöten sahat kevenivät ja niiden moottoreiden kierrokset tehostuivat merkittävästi. Tässä Antti Kuru terottaa moottorisahan terää erityisellä teräviilalla. 

Umpihangessa tukinajoon tarkoitetun etu- ja takareen päälle voitiin lastata vain määränsä puita, jotta hevonen jaksoi vetää sen isomman varsitien varteen. Paksussa lumessa hevonen sai joskus ihan tempoa vain takajaloilla päästääkseen eteenpäin umpisessa. (Pohjolan Sanomien arkisto)

Kun tukit oli saatu jäädytetyn varsitien varteen, niin rekeen voitiin lastata melkoinen tukkikasa. Tuure Kaulanen on 1930-luvulla menossa Voikko hevosensa kanssa kohti lanssia. Kyydissä hakkuri Tuure Friman. Taustalla toinen hevonen menee hakemaan uutta tukkikuormaa. Hevosen hyvä hoito oli tärkeää. Kun hevosmies tuli illalla kämpälle oli ensin vuorossa hevosen hoito. Ämpäriin vettä juomaksi ja soimeen apetta eli lämpimällä vedellä kastettuja ja jauhotettuja heiniä. Välillä annettiin myös kokonaisia kauroja, joista osa huilasi suoliston läpi sulamatta. Vasta myöhemmin keksittiin kaurojen litistys ennen ruokintaa.

Tukkeja kuljetettiin myös vahvemmilla poroilla. Poron sai halvemmalla kuin hevosen, mutta poron kuorma oli pienempi ja rahantulo vähäisempi (1930-luku).

Polttopuita voitiin hakea metsästä myös poroilla. Paras tapa oli hiihtää poron edellä, niin että se seurasi perässä kuten oli oppinut seuraamaan raidossa toista poroa. Muutoin vaarana oli poron tormaaminen  hallitsemattomaan menoon.

Kalle Kangosjärvi (s. 1910) ja Heikki/Henne Äkäslompolo (s. 1905) Luosusta metsätöissä. Kallella on kädessään kuuden jalan mittatikku.

Tukkikämpän tiivistunnelmainen ja aromikas sisäkuva. Edessä toinen vasemmalta on Heino Kaulanen ennen sotia otetussa kuvassa. Markku Kaulanen kurkistelee nuoren savottaemännän edessä.

Savotoilla oli omat sääntönsä ja usein nämä kolme kerrotaan tärkeimmiksi. Leimaamattoman puun kaadosta tuli heti lopputili. Pientä tappelua sai esiintyä, mutta miehen taposta joutui vastuuseen. Kämppäemäntään koskemisesta tuli ankarin rangaistus eli sakinhivutus. Siinä oli hengenlähtö lähellä ja ainakin tuli karkotus työmaalta. Rangaistusuhka oli näin ankara siksi, että savotoille tarvittiin naisia ruuanlaittoon ja miesporukan keskellä heille tarvittiin turvalliset olosuhteet. Heillä oli myös oma huone keittiön yhteydessä. Valmis ruoka tarjoiltiin pienestä luukusta miesten puolelle. Pian tälle luukulle annettiin kuvaava nimi Elämänluukku. 

Suuriin savottoihin tarvittiin kämppäemäntiä kokeiksi. Heitä varten painettiin vuonna 1948 vasittu käsikirja. Käsikirjassa opastettiin siisteyteen ja järjestykseen. Lisäksi kirjassa on erilaisia ruokaohjeita kuten:

Luukeitto 10 hengelle:

1,5 kg luita      5-6 litraa vettä      400 g lanttuja        400 g porkkanaa            5 kg perunoita           1kkp ohrasuurimoita   

8-10 maustepippuria            1-2 sipulia      suolaa

Rikotut ja ruskistetut luut pannaan tulelle kylmään veteen ja keitetään 5-6 tuntia, minkä jälkeen luut siivilöidään pois. Lisätään huuhdellut ja hyvin liotetut suurimot sekä kuoritut ja paloitellut lantut ja porkkanat sekä mausteet. Kun ainekset ovat puolikypsiä, lisätään lohkotut perunat ja keitto saa kiehua kypsäksi. Jos luissa on ollut lihaa, se irrotetaan, paloitellaan ja tarjotaan keiton joukossa.

Ylimuoniolainen Arvi Muotka haavoittui sodassa vaikeasti päähän eikä pystynyt enää raskaisiin töihin. Kasöörinä ja aputyönjohtajana hän tuli tutuksi monelle äkäslompololaiselle. Rahatukku on paksu, mutta isokokoinen 1000 markan seteli oli arvoltaan vain 35 euroa. Kasöörillä oli oma konttori ja siinä jonkinlainen kassakaappikin estämään varkauksia.

Kellokkaan savottanäytöksessä v. 2010 esiteltiin vanhan ajan metsätyömiesten ruokaa eli tirripaistosta. Läskiä paistetaan pannussa, sulaneeseen rasvaan kastetaan ruisleipää ja leivän päälle laitetaan paistunut läski. Myöhemmin ruokaa kevennettiin laittamalla siihen lisukkeeksi makkaraa kuten "Kulkurin käyrää" tai vastaavaa lenkkiä. Kuvan hattupäinen taiteilija Jyri Makkonen odottelee vesi kielellä valmista.

Aukusti Raittimo metsätöissä Kuopan Mikko-hevosen kanssa. Näin ison kuorman saattoi laittaa hyvälle hevoselle jäädytetyn varsitien varrelta.

Aukusti Raittimo ajamassa tukkeja uuden ajan vehkeellä. Kuorma on kiinnitetty kettingeillä paitsi päältä, niin myös välistä. Yhdessä ylimmistä tukeista on uiton erottelumerkki "X", joka kuului Kemi-yhtiölle  Yksi ikävimmistä uittomerkeistä oli ruotsalaisen Torpshammars AB:n numero 4, joka piti saada veistettyä ilman lohkeamista. Aukusti oli nuorena kaatamassa puita kun sahan terä katkesi. Kun muutoinkin oli aamulla vastustanut, niin Aukusti löi loputkin sahasta kantoon ja sanoi tämän työn riittävän. Hän meni armeijaan Viipurin autokomppaniaan ja sai myöhemmin hankittua tämän kuorma-auton.

1950 luvun alussa uitettavat puut piti kuoria eli "parkata" ennen uittamista. Parkkaus oli tekijälle raskasta ja myyjälle vähemmän tuottavaa, mutta yhtiö hyötyi, kun vähemmän puuta upposi uiton aikana. Tässä Markku Kaulasen tyylinäyte. Riuskan miehen veto lennättää parkin ilmaan. 

Kun ensimmäisiä mökkejä alettiin rakentaa Äkäslompoloon, niin niiden hirret myös parkattiin huolella. Kuvassa voi olla  Pauli Gardin.                     

Pöllin parkkauspaikalla on tauko. Rakennelmaa käytettiin parkattujen puiden vierittämiseksi jokeen uittoa varten. Keskellä oleva on Antti Kuru. Lippalakkien perusteella kuva on 1950-luvulta. (Kurun albumista).

Käsin parkkaaminen oli niin tuskallista, että suurille savotoille hankittiin myöhemmin koneellinen kuorija. (Kuva Metsämuseo)

Vaattojärvestä kotoisin oleva Aarre Rautio esittelee näytöksessä 19.9.2010 pöllin parkkausta. Kovin on puu lanssissa jo kuivunut! Aarre oli Metsähallituksen töissä vuosikymmeniä ensin hevosmiehenä ja sitten hakkurina. Viimeinen talvi savottakämpällä oli vuosi 1969, jonka jälkeen työmiehet kuljetettiin töihin ja koteihinsa MH:n Transitilla.

Äkäslompolon seudulla oli suuria savottoja. Tässä Ojajärven lähellä olleen metsäkämpän portailla vuonna 1955 vasemmalta Alli Baas (myöh. Aikio), Santeri Pietikäinen ja Anja Lahdenperä (myöh. Ristimella)

Nukkumista varten kämppään rakennettiin tällainen ritsi seinästä seinään. Siinä miehet nukkuivat kylki kyljessä. Nukkumaritsin lisäksi kämpässä oli pöytä, tulisija ja toisella seinustalla mahdollisesti pienempi ritsi. Tulisija oli yleensä vain kamiina, joka jäähtyi heti tulen sammuttua. Vaatteita ja varusteita kuivattiin katosta roikkuvissa telineissä tai koukuissa. (Valkeajoen leimauskämppä elok. 2010).

Kämppiä lämmitettiin tällaisilla rautakamiinoilla. Kamiina oli helppo sytyttää ja lämmintä tuli äkkiä. Kun tuli oli palanut jonkun aikaa, niin siihen sai heittää palamaan jäässä olevia tuoreita koivujakin. Mutta kun tuli sammui, niin kylmä tuli äkkiä ja viluisin sai nousta laittamaan uudet tulet. Kamiinan piipun lähelle asetettiin roikkumaan vasittu kuivausteline märkiä ja hikisiä vaatteita varten. Siitä aamulla sai poimia kuivat varusteet päälle.

Neuvostoliiton vaatimat sotakorvaukset vaativat kaatamaan valtavat määrät puita. Avohakkuun jälki oli näin järkyttävää Kuerjoen ja Valkeajoen maisemissa (1960). Äkäslompolon seudulla ja muuallakin Lapissa Metsähallitus hallitsi paljon maita. Laajojen alueiden sileäksihakkuu onnistui täällä helpommin kuin yksityisten mailla.

Kun hakkuut oli tehty ja siirrytty seuraavaan paikkaan, niin maisemahuollosta ei juuri välitetty. Hakkaajille ei myöskään asetettu taloudellisia seuraamuksia jälkien siivoamisesta. Tässä hylätyn kämpän paikka Pakasaivon tien varrella (1960).

Tukinajoa pitkin varsitietä mahdollisesti Kaupinojan varresta. Aatos Kaulanen seisoo tukkikuorman vierellä.

Pian traktorit korvasivat hevosen metsätöissä ja erityisellä nostolaitteella kuorman teko oli leikintekoa entiseen verrattuna. (Lapin Kansan arkistokuva)

Traktoreiden ja autojen joen varteen talven aikana keräämät puut puskettiin pillarilla veteen Pakajoella 1949. Ei tarvinnut enää kankien ja keksien avulla panna uittoa alkuun. Kaikkia isoja telatraktoreita kutsuttiin nimellä "pillari", koska alussa yleisin konemerkki oli Caterpillar. (Kuva metsämuseo).